Amerikkalainen historian professori Ethan Pollock julkaisi 2019 erinomaisen kirjan venäläisen ”saunan” historiasta. Kirjan lukeminen tarjosi minulle uusia oivalluksia myös suomalaisen kylpykulttuurin identiteetistä ja historiasta, erityisesti sen kansainvälisestä jalansijasta. Millaisia olivat banjan aikakaudet ja milloin sauna lähti omille teilleen? Se selviää tässä Saunologian kirjaesittelyllä alkavassa pohdinnassa.
Olen pyrkinyt esittelemään Saunologiassa lukijoita mahdollisesti kiinnostavaa suomenkielistä saunakirjallisuutta sitä mukaa, kun sitä ilmestyy. Poikkeuksellisesti olen myös esitellyt ulkomaisia kirjoja, kuten Macwilliamsin kokoelman omakohtaisia kommelluksia venäläisissä saunoissa. Toisen yhdysvaltaisen kirjailijan, Ethan Pollockin kirja Without the banya we would perish (Ilman banjaa me menehtyisimme, toim. suom.) tuli tietoisuuteeni viiveellä, mutta ansaitsee myös ehdottomasti tulla esitellyksi. Kirja on sekä ensiluokkainen tieteellinen tutkielma venäläisen kylvyn poliittisesta- ja kulttuurihistoriasta että erinomainen peili suomalaisen saunan identiteetin kirkastamiseksi.
Ilman banjaa me menehtyisimme
Venäläinen sauna eli venäjäksi banja on kiinteä osa venäläisten kansallista identiteettiä ja kansalla verissä. Tätä näkemystä ei voi ohittaa lukiessaan Oxford University Pressin julkaisemassa professori Pollockin tutkielmaa venäläisen saunan historiasta. Siinä kuljetaan kronologisesti aikakausien läpi pieteetillä ja perustellaan kansan vankkumaton luottamus banjaan. Matka alkaa Venäjän esihistoriasta ja Kiovan Venäjästä, jatkuen Moskovan valtion, tsaarin Venäjänja Neuvostoliiton kautta aina nyky-Venäjälle.
Pollockin tarkka historian käsittely kirjallisten ja kulttuuristen lähteiden, kuten elokuvien ja maalausten kautta, tekee eittämättä selväksi sen, että suuren maan kylpykulttuurista on kiistämättömiä jälkiä yli tuhannen vuoden ajalta. Pollock pyrkii tarkkailemaan banjaa sekä osana kansallista psyykea tai mindsettiä sekä erilaisen poliittisen ja sosiaalisen toiminnan näyttämönä. Mukaan mahtuu myös useampi anekdootti suomalaisten poliitikkojen saunavuoroista venäläisten vaikuttajien vierellä.
Pollockin kirjasta poikkeuksellisen tekee sen onnistunut yhdistelmä tieteellistä täsmällisyyttä ja luettavuutta. Tässä suhteessa se on lähes omassa luokassaan. Yksikään Saunologiassa esitelty, suomalaista saunahistoriaa käsittelevä kirja ei ole pyrkinyt samalle tasolle. Tuomo Särkikosken Saunaseuran historiikki Kiukaan kutsu ja löylyn lumo (Gummerus, 2012) on ainoa samassa sarjassa painiva, mutta jää väistämättä näkökulmassaan suppeammaksi. Muut hienot teokset, kuten äskettäin uusinta painettu Lyytisen Hyvä löyly on kattava ja visuaalinen, mutta ei vastaavalla tavalla syvenny yhden alueen kylpyihin.
Pollock on saunakirjallisuuden historian kirjoittamisen Harari
Kirjan viihdyttävyyttä lisää sen ote Venäjän historian aikakausiin ja edelleen pystyssä oleviin ”pyhäinjäännöksiin”. Erityisesti Sandunyn banja on tarinassa keskeisessä osassa ja nousee toistuvasti esiin poikkeustapauksena neuvostohistoriaan.
Banjan aikakaudet
Pollock kahlaa varsin sujuvasti läpi banjan eri vuosisadat, löytäen yllättävän paljon kerrottavaa jo toisen vuosituhannen alkupuoliskolta. Lukiessa ei voi kuin hämmästellä esimerkiksi 1700- ja 1800-luvun aineistosta piirtyvää uskottavaa kuvaa kaupunkien saunamiljööstä, vaikka sivumäärällisesti suurin osa historiikista kohdistuukin Neuvostoliiton aikaan.
Eri aikakausilla on erilainen henki. Esimerkiksi 1800-luvulla älymystö hyväksyy portugalilaisen lääkäri Sanchesin edellisellä vuosisadalla Katariina Suurelle myymän ajatuksen banjan välttämättömyydestä kansanterveydelle ja puhtaudelle. Tätä ennen banjaa pidettiin kaupunkieliitin silmissä epämiellyttävänä jäänteenä maaseutukulttuurista.
Banjan hyväksyntä valtion virallisen terveydenhoitovalikoiman jatkeeksi ei juurikaan vaikuta sen käytännön toimintaan. Viheliäisissä kaupunkibanjoissa vietetään huonoa elämää sen kaikissa muodoissa ja terveydelliset nettovaikutukset ovat hädin tuskin positiiviset.
Neuvostoaikana banjoihin kohdistuu suuria toiveita kansalaisten hygienian kohentamiseksi. Kylpylaitoksia ensin sosialisoidaan, sitten yksityistetään. Kun pilkkukuume raivoaa Neuvostoliitossa toistuvasti vuosisadan alusta puoleen väliin, on banja eräs nimetty ratkaisu sen hallintaan. Tulokset vaan jäävät heikoiksi.
Neuvostovaltakunnassa seurattiin tarkkaan kylpykapasiteettia ja keskimääräistä kansalaisen kylpymahdollisuutta. Vuoden 1946 tilanne on kuvaava. Tavoitteena on keskimääräinen kylpeminen kymmenen päivän välein, mutta parhaissakin olosuhteissa se onnistuu vain keskimäärin 60 vuorokauden välein. Kaikissa kaupungeissa toimivia banjoja ole lainkaan.
Siinä missä lännessä eletään rakkauden vuotta vuonna 1969, neuvostokaupunki Eletsissä ihmisiä kuolee banjan seinän romahdettua vuosikausien surkean ylläpidon takia. Ongelma oli noteerattu aiemmin, siihen oli ehkä kohdennettu keskushallinnon varoja, mutta rahat hukkuivat matkalla tehottomaan toimeenpanoon ja tätäkään banja ei korjattu ajoissa.
Neuvostoliitossa banjaa ihailtiin virallisesti, mutta käytännössä se jäi heitteille
Jo 1900-luvun alussa alkanut banjojen alamäki parantui hyvin hitaasti. Neuvostojärjestelmä ei oikeastaan koskaan saanut banjoja kuntoon, lukuisista yrityksistä huolimatta. Väestön terveyttä uhkaavan hygienian puute korjautui lopulta, kun uusiin asuntoihin saatiin juokseva vesi, suihkut ja kylpyammeet sekä viemäröinti 1960-70 –luvuilta alkaen. Banjat muuttuivat vähemmän välttämättömiksi puhdistautumisille ja niiden merkitys sosiaalisina kohtauspaikkoina kasvoi. Kehitys oli samaa kuin Suomessa, ainoastaan hieman jälkijanassa.
Monet kaupunkibanjat katoavat kysynnän hiipuessa. Lopulta selviytyvistä banjoista tulee enenevässä määrin ylellisyyslaitoksia, joihin on varaa vain äkkirikastuneille uusrikkailla venäläisillä. Esimerkkinä tästä jo heti Neuvostoliiton hajottua Sanduny. Todellisuus on kuitenkin kirjava, sillä kaikilla kansalaisilla ei ole vielä 2000-luvullakaan kaupunkikodeissaan kunnollisia peseytymistiloja ja banjan puhdistava vaikutus on todellinen. Uuden hohdon takana pilkottaa kuitenkin synkkä tausta, sillä julkisesti kukaan ei tiedä miten laajasti järjestäytynyt rikollisuus on ottanut banjabisneksen haltuunsa.
Saunahetkiä venäläisittäin
Hienoja tarinan pätkiä riittää läpi kirjan. Erään opetuksen voi tiivistää Venäjän matkailijoiden varmasti jossain muodossaan näkemään neuvostopropagandajulisteeseen, jossa opastetaan likaantunutta työläistä menemään saunaan töiden päätteeksi (иди в баню после работы). Neuvostoaikana valtaa pitävät uskoivat siihen, että säännöllinen saunominen olisi välttämätöntä kansan terveyden edistämiseksi ja esimerkiksi kulkutautien hillitsemiseksi. Juliste tuntuu olevan terve muistutus tästä ideaalista.
Neuvostorealismi oli kuitenkin jotain muuta. Banjoja oli auttamattomasti liian vähän ja niiden kunto oli surkea. Kaikista perustarvikkeista, vedestä ja polttopuista alkaen, oli pulaa. Keskimääräinen neuvostokansalainen ei päässyt kaupunkisaunaan puhdistautumaan montaa kertaa vuodessa vaikka olisi halunnut. Olot olivat banjoissa niin huonot ja jonot pitkät ettei moni edes vaivautunut. Naapurimaissa ja jopa Yhdysvalloissa tilanne oli alueellisesti parempi.
Tämä kirjoitus ei ole kritiikki ja tarkastelen seuraavaksi kirjan sisältöä reflektoiden sitä suomalaisen saunan julkikuvaan ja lähimenneisyyteen.
Sauna ja banja, yksi ja sama?
Mikä on suomalaisen saunan paikka kylpykulttuurien kansainvälisessä ryhmäkuvassa sen jälkeen, kun Pollockin kuvailema Venäjän saunakarhu tai –kotka on painanut jälkensä maailmankuvaan? Jos saunan asemaa tarkastelee kirjan kautta, käy selväksi että meillä saunana tunnettu traditio on aivan keskeinen rakennuselementti myös venäläisen identiteetin rakennuspalikkana. Sen nimi vain on banja. Historiallisen maalaisbanjan ja suomalaisen tai virolaisen savusaunaperinteen välille on mahdotonta tehdä kovin suurta eroa.
Kaupunkibanja on kuitenkin se varsinainen banja, johon Pollockin tarina keskittyy. Tämä instituutio poikkeaa siitä mitä saunasta ajatellaan. Tosin on myönnettävä että suomalaisten kaupunki- ja korttelisaunojen historiaa on tutkittu ja dokumentoitu heikosti, ainakin jos niitä vertaa kirjan venäläisten banjojen esittelyyn. Kuten Saunologian Rajaportin saunaa koskevassa artikkelissa kävi ilmi, ei tästä vain reilun sadan vuoden ikäisestä saunasta tiedetä edes varmuudella toiminnan alkamisvuotta, vaikka Rajaportin historiaa onkin selvitetty poikkeuksellisen laajasti.
Rajaportissa ironista on, että noina aikoina Suomen suurruhtinaskunta, tai autonominen tasavalta, oli osa Venäjän keisarikuntaa, eli venäläisten kirjanpidossa varmasti banja. Suuren valtakuntaan vaan mahtui niin monta merkittävämpää kaupunkia ja historiankirjoittajaa, ettei suomalaisista banjoista mainita Pollockin teoksessa sanallakaan. Pietarista riittää kyllä Pollockilla juttua.
Sauna venäläisen suussa
Sauna on kuitenkin nyky-Venäjällä tunnettu käsite. Kirjassa ensimmäiset viitteet saunasta mainitaan vuonna 1969 neutraalissa kontekstissa, mutta termi tule laajemmin käyttöön vasta 1980-luvulla. Saunan noustessa käsitteenä laajempaan tietoisuuteen venäläiset näyttävät hyväksyvän sen, että se tarkoittaa jotain muuta kuin äiti Venäjän kuumaa ja parantavaa syleilyä.
Venäläisten saunaan liittyvät mielleyhtymät 2000-luvulta eivät ole kirjan valossa positiivisia. Kirjaan on päätynyt Suomessakin tunnetuksi tulleen äärinationalisti Žirinovskin sitaatti, jossa huonoa banjaa haukutaan saunaksi. Sauna koetaan banjasta poiketen kuivaksi ja alempiarvoiseksi kylvyksi. Toisessa lähteessä saunaa arvostellaan aloittelijoille sopivaksi versioksi banjasta. Kolmannessa esimerkissä sauna päätyy samaan lauseeseen ”homobanjojen” kanssa, eli kylvyn sijaan seurustelupaikaksi.
Seurustelu on eräs banjan kantavista arvoista yli ikäkausien. Mieskeskeinen näkemys kaupunkibanjan arvoista 2000-luvulla nimeää neljä funktiota banjalle: parantuminen, perinteiden kunnioitus, seurustelu ja seksi. Viimeinen sukupuoleen katsomatta. Naisnäkökulman puutetta banjahistorian kirjoituksessa kirjassa harmitellaan, sillä banja on ollut aina myös naisten tilaa. Moderneissa banjatarinoissa naisten keskinen ajanvietto korostuu yli kaikkien muiden toimintojen ja erityisesti viitteet banjaan kaupallisen tai satunnaisen seksiseuran etsimiseen naisten kesken puuttuvat. Itse asiassa naisten banjakulttuuri kuulostaakin äkkiseltään täysin saunomista vastaavalle!
Kirja ei tarjoa selitystä saunan alempiarvoisuudelle tai asemalle Venäjällä yleensä. Oma arvaukseni on, että Venäjällä ”sauna” on useimmiten sähkölämmitteinen ja banjaa vaatimattomampi mitoiltaan sekä varusteiltaan. Tämä selittäisi sen negatiivista imagoa.
Saunan pieni ja rajoittunut, mutta tunnistettava jalanjälki
Eräs kirjan välittömästi herättämä kysymys on, miksi suomalainen sauna pääsi koskaan leviämään kansainväliseen tietoisuuteen, kun venäläinen vastine vain pienine poikkeuksineen olisi hyvin voinut viedä sen paikan tyystin? Banjoja onkin esimerkiksi Yhdysvalloissa jonkin verran. Syynä taitaa olla 1900-luvun tapahtumat aina vallankumouksesta nykyisen hallintojärjestelmän nousuun, ei sinänsä kansakunnan parhaiden voimien kyvyttömyys keksintöihin tai vientitoimintaan. Vaikkei kirjailija ole tarkastellut banjaa erityisesti teknologian historian näkökulmasta, käy sieltä ja täältä selville, että kyllä Neuvostoliitossakin innovoitiin.
Sota-aikoina kehitettiin mobiilibanjoja täintorjuntaan esimerkiksi telttaan, upseerit saunoivat junabanjassa ja sukellusveneisiinkin saatiin jossain vaiheessa banja. Mitä ilmeisemmin banjainnovaatioille kävi vain kuin monille muillekin neuvostosaavutuksille, ne olivat parhaimmillaan suunnittelupöydällä, mutta laajamittainen toimeenpano tai levittäminen tapahtui myöhään tai ei milloinkaan. Esimerkiksi nykyisin Venäjän merkittävin (puu)kiuasvalmistaja Termofor on harjoittanut liiketoimintaa vasta tämän vuosituhannen alusta.
Siinä missä neuvostoimperiumin banjakoneisto yskähteli tai jopa korahteli koko 1900-luvun, oli suomalaisen saunan vienti riittävässä iskuvalmiudessa. Meillä vallalla ollut versio markkinataloudesta mahdollisti pienimuotoisen kiuasteollisuuden jo 1900-luvun alussa. Tilanne lähti aivan uuteen lentoon 50-luvulla, kun jatkuvalämmitteiset sähkö- ja puukiukaat kaupallistettiin. Monet nykypäivän kiuasbrändit lähtivät liikkeelle juuri tuolloin.
Suomalaisilla oli hyvät edellytykset ”höyrykylvyn” uudelle maailmanvalloitukselle.
On myönnettävä, ettei Suomessa ole suhtauduttu saunaan – Kekkosen aikaa lukuun ottamatta - aivan yhtä ehdottomasti ja intohimoisesti kuin itänaapurissa. On syytä iloita siitä, että nykyinen saunakulttuurimme on hyvässä ja pahassa eriytynyt venäläisestä, ja vieläpä kansainvälisesti tunnettu siitä!
Suositeltu saunakirja
Pollockin kirjaa voi varauksettomasti suositella kaikille saunakulttuurista ja Venäjän historiasta kiinnostuneille englanninkieltä taitaville. Kirja on kohtuullisen helppolukuinen historialliseksi tutkielmaksi, vaikka paikoitellen sanasto onkin hieman harvinaista.
Teoksessa riittää aihepiirinsä sisällä leveyttä ja syvyyttä ja se tarjoaa lukijalle toistuvia yllätyksiä eri aikakausien käänteissä. Suomalaista lukijaa inspiroi, tai inhottaa, varmasti eniten venäläisen banjan väistämätön vertaaminen saunaan, josta tässä artikkelissa sai vasta esimakua. Siinä kirjailija ei tosin tarjoa apua, vaan saunatuntemus on jokaisen oman asiantuntijuuden varassa.
Kirja on myynnissä mm. Adlibris verkkokaupassa hintaan 32,10€.
Kovat kannet, 352 sivua.
Kiitokset Ethan Pollockille sähköpostihaastattelusta ja Tuukka Sandströmille venäläisen kielen ja kulttuurin konsultoinnista.
Englanninkielinen haastatteluvideo YouTubesta alla:
