Täisauna aloitti uuden aikakauden suomalaisen saunan historiassa

Ilman jatkosotaa emme nauttisi tai kärsisi nykyisen kaltaisista jatkuvasti saunaa lämmittävistä puukiukaista. Näin väitän tässä sotahistoriallisessa kirjoituksessa, joka ruotii täisaunan merkitystä jatkuvalämmitteisen puukiukaan yleistymiseen ja tuo esille uuden näkökulman suomalaisen saunan historiankirjoitukseen. Väitteeni on, että rintamakokemukset muuttivat pysyvästi veteraanien ajatuksia saunan eri muodoista ja avasivat markkinat kuiville ja nopeasti lämpiäville puu- ja sähkösaunoille sodan jälkeen.

---

Sodan väitetään siivittävän keksintöjen syntymistä. Keksintöjä tehdään kuitenkin vähintään yhtä paljon rauhan aikoina, mutta sota voi vauhdittaa niiden käyttöönottoa. Näin vaikuttaa historian valossa käyneen Suomessa jatkuvalämmitteiselle puukiukaalle, jonka nousu parrasvaloihin tapahtui jatkosodan jälkeen. Jatkosodassa se oli teknisesti tarpeellinen ratkaisu lämmittämään täisaunoja. Sodan jälkeen veteraanit olivat valmiita asentamaan sellaisen myös kotisaunoihinsa. Aiemmin palvelleet kertalämmitteiset kiukaat jäivat nopeasti marginaaliin. Täisaunan vaikutus on tärkeä, aiemmin sivuutettu osa historiaa, jonka vaikutukset kannattelevat tänä päivänä mm. maailman suurinta kiuasvalmistaja Harviaa.

1900-luvun alun huolia Suomenniemellä

Itsenäinen Suomi välttyi tuhoisalta ensimmäiseltä maailmansodalta. Täällä sen sijaan kärsittiin kansalaissodasta. Rajojen sisäpuolisen kahnauksen etu oli se, etteivät kaikki sota-ajan pandemiat iskeneet maahamme pahimmilla voimalla. Maailmansodan tuliaisina Eurooppaan rantautunut espanjantauti tappoi Suomessa jopa 30 000 ihmistä vuodesta 1918 vuoteen 1920, tämä oli hieman vähemmän kuin juuri päättynyt kansalaissota. Toisesta tuhoisasta taudista, pilkkukuumeesta ei kuitenkaan näinä vuosina erityisesti kärsitty.

Pilkkukuume, ”tyyfus” (Typhus exanthematics), oli kyllä suomalaisia piinannut jo aiemmin. Tauti oli vaarallinen. Kuumetaudin saaneista kuoli 10 %, hyvissä olosuhteissa vähemmän, huonoissa selvästi enemmän. Taudin aiheuttaja oli riketsiabakteeri (Rickettsia prowazekii), joka elää mm. vaatetäin ulosteessa. Bakteeri oli tunnistettu Saksassa vuonna 1916, mutta varsinaista lääkettä jouduttiin odottamaan aina 40-luvulle, kun antibiootit tulivat käyttöön.

Vaatetäi (Pediculus humanus corporis) on alle 3 mm pituinen loiseläin. Ihminen saa pilkkukuumetaudin vaatetäin puremasta. Huonon hygienian ja ahtaiden asumisjärjestelyiden takia tämäkin leviämistapa voi olla erittäin tehokas. Tauti ei siis tartu ihmisestä toiseen, mutta sairas vaatetäi välittää tautia ihmiseltä toiselle. Hiuksissa elävä täilaji ei levitä tätä tautia. Bakteeri voi tarttua myös ulostepölyä hengitettäessä. Vaatetäin ja tämän lukuisten munien hävittäminen onnistuu tehokkaimmin kuumentamalla tai hitaammin kemiallisesti. Pienessä pakkasessa vaatetäi ei kuole ja toisaalta sen matkatessa pummilla sotilaspuvun hihassa, se pysyy jatkuvasti sopivan lämpimässä.

Suomessa vaatetäit olivat 1900-luvun alussa ruodussa. Niitä esiintyi, mutta tämä ei siviiliväestöä haitannut, kun torakat, kirput ja luteet olivat myös seurana. Samaa ei voinut sanoa ensimmäisen maailmansodan runtelemista maista, kuten Neuvostoliitosta. Kun toinen maailmansota alkoi, Neuvostoliitossa pilkkukuumetta esiintyi siellä täällä, mukaan lukien sotaväessä.

Historian hetki: itärintama kylmenee

Talvisota 1939 oli Suomelle alkushokista huolimatta torjuntavoitto. Jatkosota alkoi kesäkuussa 1941 uusilla kuvioilla. Suomen joukot etenivät Neuvostoliiton alueelle aina lokakuuhun asti. Tämän jälkeen rintamalinja ei enää siirtynyt idemmäksi, vaan sota vaihtui menetyksiä aiheuttaneesta hyökkäyssodasta hitaasti tappavaksi asemasodaksi. Asemasota käynnistyi synkissä merkissä, sillä talvi tuli aikaisin ja edellytykset linnoittautumiseen olivat heikot. Sotilaat oli sijoitettava pikaisesti ties millaisiin tiloihin.

Hyökkäyssodassa tuli esiin uusia puolia Talvisotaan nähden. Neuvostojoukoista otetut sotavangit ja kankaiset sotasaaliit olivat kuin Troijan hevonen ja kantoivat mukanaan uuden vihollisen, vaatetäin. Yhdistelmä heikkoja varusteita, ankaraa ilmastoa ja puutteellista hygieniaa loi oivalliset puitteet uudelle ongelmalle.

Vaatetäin invaasio alkoi hyvin pian asemasodan alettua loppuvuonna 1941. Vuoden 1942 alussa tilanne oli jo hyvin huono. Jopa puolella sotilaista oli täitä.

Pienet vihulaiset matkustivat sotilaiden kyydissä myös lomille ja vitsaus levisi näin siviiliväestöön. Mekanismi oli sama, jolla espanjantauti oli päässyt siirtymään ensimmäisen maailmansodan aikana amerikkalaisjoukoista Euroopan siviiliväestöön. Sotilaiden ja siviilien lisäksi pilkkukuume villiintyi sotavankileireillä ympäri maata. Sairastuneista ja myöhemmin kuolleista suurin osa oli vankeja. Suomen sotilailla vakavaa pilkkukuumetta esiintyi lopulta vain hyvin vähän, kiitos tehokkaiden täiden torjuntatoimien.

Sotaan täitä vastaan

Ymmärrystä täiden torjumiseen oli olemassa sodan alusta pitäen, mutta koska Suomessa ei ollut tätä ennen koettu vaatetäiepidemiaa rintamaoloissa, pääsi se aluksi yllättämään. Tieteellisesti vaatetäiden ja punapilkkukuumeen yhteys oli ehditty todistamaan, mutta lääkehoitoa ei vielä ollut ja rokotteiden valmistaminen oli tehotonta. Rokotteita saatiin kyllä silloin tällöin rintamalle, mutta ne riittivät vain kriittisimmissä tehtävissä työskenteleville, ja kuten nykyiset koronapiikit, ne eivät estäneet sairastumista, ainoastaan vakavia tautimuotoja.

Saunotus muodostui nopeasti keskeiseksi aseeksi täisodassa. Vaatetäiden lisäksi sen avulla päästiin eroon muistakin syöpäläisistä. Täit ja niiden munat kuolivat vaatteista ja ihmisten ihokarvoista riittävän pitkään kuumassa ilmassa oltuaan. Noin puoli tuntia 80°C lämpötilassa muodostui yleisimmäksi lääkkeeksi.

Saunominen oli tuttua ja rintamasaunoja rakennettiin heti asemasodan alusta pitäen. Ongelma oli se, että rintamasodan olosuhteissa saunominen oli hieman haastavaa ja saunat eivät erityisen hyvin soveltuneet nimenomaan täiden nitistämiseen. Haaste muodostui siitä, että saunotettavaa riitti, mutta rintamalla yleinen maaperustainen savusauna ei kauaa pysynyt tarvittavassa lämpötilassa eikä savusaunaa voinut yhtä aikaa lämmittää ja kylpeä. Ennen täisaunoja käytössä oli täikaaappeja vaatteiden kuumentamiseen, mutta näillä ei yksinään saatu riittäviä tuloksia.

Uusia aseita kehittelemään

Puolustusvoimien kaasusuojelujoukoissa lähdettiin ideoimaan parempaa saunaratkaisua. Toiminnasta vastasi Päämajan kaasusuojelutoimisto, jota johti eversti Uolevi Poppius. Käytännössä vastuussa ratkaisun löytymisestä olivat Poppiuksen alaisuudessa työskentelevät insinöörit.

Haaste oli selkeä: saunat piti saada kuumaksi pikaisesti ja pysymään kuumina jatkuvasti. Lisäksi ratkaisun oli oltava helposti liikuteltava. Kaikki piti tehdä toisin kuin maa- ja hirsipohjaisissa savusaunoissa, joissa oli suurista luonnonkivistä kootut tai muuratut kiukaat.

Ratkaisu oli ilmeinen: luovutaan rintamien saunoissa käytetyistä kertalämmitteisistä kiukaista, sekä savukiukaista että tynnyrikiukaista, ja tehdään ympärille kevytrakenteinen sauna. Jatkuvalämmitteinen puukiuas oli esitelty Kastorin (nyk. osa TyloHeloa) tehtailla jo 1930-luvulla, mutta siitä ei vielä ollut tullut hittiä. Armeijan insinöörit eivät kuitenkaan ottaneet Kastorin kiuasta malliksi, vaan kehittävät armeijan aiemman, täikaappeihin kehitetyn, kamiinan pohjalta erityisen kamiinakiukaan käytettäväksi täisaunoissa syksyllä 1941.

Suomen lähestymistapa ei ollut uniikki. Myös itärajan toisella puolella saunamaisia (eli banjamaisia) ratkaisuja sovellettiin ja Virossa oltiin käytetty saunotusta myös ensimmäisen maailman sodan jälkeen samaan tehtävän. Yhtä toimivaa, mobiilia konstruktiota ei aikaan muualla kuin Suomessa.

Toisen maailmansodan muillakin rintamilla kärsittiin pilkkukuumeesta. Saunan sijaan esimerkiksi Yhdysvaltojen joukot käyttivät täiden torjuntaan onnistuneesti DDT:tä Italiassa ja Afrikassa sodan loppuaikoina. DDT tehosi hyvin ja sen käyttö oli soveliasta myös amerikkalaisille, kun kenenkään ei tarvinnut riisuuntua käsittelyn ajaksi. DDT:n haittavaikutukset ihmisille ja ympäristölle ymmärrettiin vasta myöhemmin.

Kaminakiuas ja täisauna

Täisaunaa lämmittävän kaminakiukaan idea oli yksinkertainen. Pyöreässä alaosassa on kamiina joka lämmittää samanmuotoista yläosaa, joka on täytetty kivillä. Tämän lisäksi kiukaaseen liitettiin lämpimän ilman välittämiseen käytetty putkisto, joka johti ilmaa toiseen huonetilaan käsikäyttöisen puhaltimen avulla. Siellä saunovan miehistön varusteet olivat kuumenemassa saunomisen ajan.

Täisauna ei ollut kertalaatuinen keksintö, vaan sitä paranneltiin koko sodan ajan. Tästä syystä täisaunoista löytyy erilaisia pohjapiirustuksia. Sotamuseon arkistoista peräisin olevat valokuvat esittelevät milloin mitäkin, yleensä dokumentoimatonta, variaatiota isosta (IDS) ja pienestä desinfektiosaunasta (PDS). Nämä kantoivat mm. nimiä IDS/42, IDS/43, PDS/42 ja PDS/43.

Saunat olivat kovassa käytössä. Keskimäärin vuonna 1942 puhdistettiin kuukausittain yli 200 000 miestä ja saman verran varusteita. Saunotuskäytäntö tuotti puolustusvoiton. Kesän 1942 jälkeen täiepidemia rintamalla saatiin hallintaan eikä se saunotusten jatkuessa enää puhjennut. Siviiliväestössä, keskitysleireillä ja väestönsiirtoleireillä täitaistelua käytiin kuitenkin jatkosodan loppuun asti. Suomi myi täisaunoja myös saksalaisille.

Täisaunan funktionaalinen arkkitehtuuri

Täisaunan merkittävin asia oli eittämättä kiuas, mutta sauna oli itsessään oivaltava. Kevyeksi ja liikuteltavaksi parakkirakennukseksi suunniteltuun saunaan kuului neljä huonetta. Riisuuntumishuone (likainen), löylyhuone, vaatteiden käsittelyhuone ja pukeutumishuone. Kiuaskamiinat lämmittivät koko rakennuksen kerralla aktiivisen ilmankierron ansiosta.

Aktiivinen ilmankierto tarkoitti sitä, että kiukaan läpi puhallettiin mekaanisesti ilmaa. Ilma johdettiin putkia pitkin vaatteiden lämmityskoppeihin. Puhaltaminen perustui käsikäyttöiseen pumppuun, joten henkilökuntaa tarvittiin saunan lämmitykseen, vähintään kolme henkeä kahdessa vuorossa.

Eversti Poppius kirjoittaa täisaunasta Sauna-lehden numerossa 2/1950 seuraavasti:

Saunan ilma on kuivaa, ja on peruslämpö pidettävissä niin korkeana, että löylyä ei tarvitse paljoakaan lyödä. Lämpöä ei tässä tapauksessa voida varastoida kiviin, vaan sitä on jatkuvasti nopeasti kehitettävä saunaan. Tämä aikaansaadaan kiuasrakennelmalla, joka mahdollisimman nopeasti luovuttaa puista kehittyvän lämmön säteilynä saunaan.

Poppius oli selvästi itse tyytyväinen saunoihin muutoinkin kuin desinfiointilaitoksina. Hänen kirjoituksensa päättyy sanoihin ”[täisaunat] olivat hyviä suomalaisia saunoja.” Mitä muuta mies olisikaan voinut todeta, tunnettiinhan nämä kevytrakenteiset saunat sodan jälkeen myös yleisesti nimellä Poppius-sauna! Tämä siitä huolimatta, ettei eversti (myöhemmin kenraaliluutnantti) itse niiden suunnitteluun tai toteutukseen osallistunut kuin vastuun ja kunnian kantajana.

Käyttäjien tyytyväisyydestä en ole löytänyt raportteja, mutta saunaolosuhteet olivat ilmeisesti erikoiset. Pakolla saunotettua siviiliväestöä (venäläiset) pyörtyi puolen tunnin saunotuksen aikana.

Videossa Puolustusvoimain katsaus 45 vuodelta 1942 esitetään saunova miesjoukko kumartelemassa syvään löylyn luonnin hetkellä, mikä on saunan korkean lämpötilan ja lähtökohtaisen kuivuuden huomioiden ymmärrettävää. Löylyttely oli kuitenkin vain osa protokollaa, ensin tuli hikoilla 10 minuuttia kuivassa, peseytyä ja tämän jälkeen ottaa löylyt ennen kuin 40 minuutin saunomisvuoro loppui.

Katso video Saunologian YouTube-kanavalta

Kaminakiukaan ei pitänyt olla kiuas

Aiemmin tuli esiin täisaunatoiminnan johtajan näkökulma, mutta paljon myöhemmin ääneen pääsi myös yksi alainen. Kaasujoukoissa työskennellyt LVI-insinööri Aarne Oksanen muisteli katkerasti 1980-luvulla kaminakiukaan kehittämistä ja yleistymistä. Hänen kirjoittamansa artikkeli ilmestyi Sauna-lehdessä 1985. Oksanen kirjoittaa:

”[peltikamiinat] oli tarkoitettu tilapäisiksi lämmityslaitteiksi ei niiden tehokkuuteen näin ollen sota-ajasta johtuen kiinnitetty huomiota. Sotien jälkeen valppaat liikemiehet oivalsivat kamiinoiden markkina-arvon saunan lämmityslaitteina ja ryhtyivät valmistamaan niitä. …. Perinteinen saunamme sai kilpailijan: korvikesaunan, joka toimii keinosydämellä. ”

Kamiinakiukaan käyttäminen teki saunasta Oksasen mielestä liian kuuman ja kuivan. Oikea tapa lämmittää saunaa oli kivien suora lämmittäminen, jolloin saunasta ei tule ”hygroskooppista säteilykammiota”, joka täisaunassa oli ollutkin tavoitteena. Oksanen jatkaa:

”tällaisen keveän mielihyvän tunteet voi antaa vain kertalämmitteiselle kiukaalla lämmitetty kunnollinen suomalainen sauna. Vain sillä voimme säätää saunamme lämpötilan ja kosteussuhteet kukin haluamallamme tavalla. --- useimmat henkilöt sotien jälkeisistä ikäluokista eivät ole koskaan kylpeneetkään perinteisessä saunassa eivät näin ollen tiedä kuinka ne vaikuttaa kylpijän mielentilaan ja tunteisiin”.

Oksanen siis katsoi, ettei kamiinakiuas ollut kiuas, vaan oikea (kertalämmitteinen) kiuas oli ainoa oikea, ylivertainen tapa lämmittää saunaa.

Oksanen toteaa Sauna-lehdessä, että sekä jatkuvalämmitteisen puu- että sähkökiukaan yleistymisen jälkeen saunojen ilmanvaihtoon alettiin kiinnittää huomiota. Syynä oli se, että ”kamiinasaunoissa on epämiellyttävä ja ahdistava olo”. Hänen mukaansa ilmanvaihtonormeissa vuonna 1955 määrättiin että saunaan pitäisi tulla 20 m3/h ilmaa per kylpijä, vuodesta 1966 15 m3/h/hnk. Oksanen piti tätä ylireagointina saunailman pilaaviin liian kuumiin ja kuiviin kiukaisiin.

Varsin huomattavia uudet suositukset olivatkin, mutta Oksasen teesi kosteuden katoamisesta jatkuvan lämmityksen seurauksena ei ollut fysiikan näkökulmasta perusteltu sillä ainoastaan suhteellinen kosteus lyhyellä aikavälillä laskee, mikäli ilmanvaihto ei korvaa ilmaa kuivemmalla. Saunomisolosuhteet kyllä olivat tuntuvasti erilaiset.

Sota loppui, kiuas selviytyi

Jatkuvalämmitteinen puukiuas oli siis rauhan ajan keksintö, mutta yleistyi vasta sodan myötä. Uskon, että kiuaskamiinoiden menekin edistämiseksi oli tehty Suomen armeijassa (termi Puolustusvoimat otettiin virallisesti käyttöön vasta 1974) merkittävää pr-työtä. Tästä syntyi sekä kysyntää jatkuvalämmitteisille kiukaille että kipinä alkaa valmistamaan niitä kaupallisesti ympäri Suomea.

Näin 80 vuotta myöhemmin on selvää, että jatkuvalämmitteinen kiuas voitti taistelun markkinoista, vaikkei kertalämmitteisiä kiukaita ole koskaan täysin markkinoilta pois ajettukaan. Ilman täisotaa meillä todennäköisesti olisi hyvin erilainen kiuaskanta kuin on, sillä kertalämmitteisten kiukaiden ehdoton markkinajohtaja sylinterimäinen Aitokiuas lepää edelleen vahvasti 50-luvun suunnitteluperinteiden varassa.

Onko sitten täisaunaa syyttäminen suomalaisen saunan kuivasta imagosta? Uskon, että täisauna vaikutti kyllä suuresti muutosvauhtiin, mutta ”kuivasaunan” idea oli jatkuvalämmitteisen kiukaan tavoin kyllä noussut jo esiin saunan ystävien keskuudessa aiemminkin.

Tämä käy ilmi Tuomo Särkikosken Suomen Saunaseuran historiikista (2012) sekä Hilleri Viherjuuren 1940 toimittamasta Saunakirjasta. Esimerkiksi Stigellin (1940) kirjoitus vertailee rautakiuasta ja kivikiuasta ensimmäisen eduksi, Särkikoski taas avaa ajankuvaa ennen sotaa. Kummassakin puhutaan varoittavaan sävyyn liian viileistä höyrysaunoista ja ihannoidaan reilua kuumuutta. Kamiinakiukaan jälkeläiset toimittivat juuri tätä ja samalla tyypilliset saunomisolot muuttuivat kuivemmiksi ja kuumemmiksi.

Eräiden suomalaisten saunan ystävien mieliä uudet kiukaat siis lämmittivät. Joidenkin väitteiden mukaan kiuasvalmistajia oli Suomessa parhaimmillaan jopa satoja, vuonna 2022 Saunologian lukujen mukaan 21. Sekin on paljon erikoisteollisuutta pieneen maahan. Tästä saamme mielestäni osaltaan kiittää jatkosotaa.

---

Tämän artikkelin pääasiallinen lähde on Helen Laurentin kattava pro gradu tutkielma Suuri täisota sekä Päämajan julkaisut Desinfektiosaunan käyttöohje (1942) ja Rakennusopas kenttärakentamista varten (1943). Versio artikkelista julkaistiin ensimmäisen kerran Tekniikka ja Talous -lehden numerossa 27/2022 (2.9.2022).